Häikäilemätön mainos: Connection Fixer

Taas tulee oman edun nimissä kirjoitettua markkinointihuttua. Tällä kerralla Versine parantaa maailmaa auttamalla yhteysongelmaisia Android-käyttäjiä takaisin verkkoon.

Minulla oli ensimmäisen Android-puhelimeni kanssa kiusallinen ongelma. Puhelin pudotteli itseään verkosta lähes päivittäin, ilmeisesti vaihtaessaan 2G- ja 3G-verkkojen välillä. Lopputulos oli se, että puhelut kuin bittikin lakkasivat kulkemasta, eikä puhelin osannut aina oma-aloitteisesti hakea verkkoja takaisin. Valitin asiasta operaattorille, mutta sieltä suunnalta ei tullut mitään apuja. Lopulta jouduin lopettamaan 3G-verkon käyttämisen kokonaan, jotta ihmiset voisivat soittaa puhelimeeni.

Connection Fixer on yksinkertainen työpöytä-widget, joka herättää puhelimen verkkoyhteydet yhdellä painalluksella. Kerralla korjaantuu

• GSM
• mobiilidata
• Wi-Fi
• Bluetooth

Widget on tuttuun tapaan saatavilla Android Marketista naurettavan edukkaaseen hintaan. Kaikki kipinkapin ostoksille. :)

Häpeilemätön mainos: Kuvat.fi

Tämä on häikäilemätön mainos. Olen ollut pari kuukautta töissä Versine Oy:ssä. Versine on julkaissut ensimmäisen tuotteensa ja se on Kuvat.fi-sovellus Androidille.


Kuvat.fi-palvelu on espoolaisen Mediadrive Oy:n kehittämä ja ylläpitämä tuote. Palvelu tarjoaa ilmaiskäyttäjille 5GB tallennustilaa kuville ja videoille. Tarjolla on myös maksullinen 50GB Pro-versio, joka maksaa 24e vuodessa.

Kuvat.fi Androidille mahdollistaa kuvien ja videoiden lataamisen palveluun suoraan puhelimesta. Ohjelma tukee useita gallerioita sekä usean tiedoston lähettämistä kerralla. Kirjautumisen jälkeen Kuvat.fi näkyy jaa-valikossa aina kun haluat jakaa kuvia tapahtui se missä sovelluksessa hyvänsä. Suomessa hintaa ohjelmalla on 1,99e, maailmalla hinta vaihtelee paikallisen arvonlisäveron mukaan. Lisätietoja  ja kuvakaappauksia voi tiirailla Versinen tuotesivulta tai Android Marketista.

Disclosure: Jos jollekin ei vielä ollut selvä, niin minun taloudelliset intressini on välillisesti sidottu tämän tuotteen myyntimenestykseen.

Salasanoista osa III

Tämä on salasanoja käsittelevän artikkelisarjani viimeinen osa. Tässä kerron miten minä olen hoitanut omien salasanojeni hallinnan.


Disclosure: Mainitsen tässä jutussa muutamia kaupallisia tuotteita. Minulla ei ole mitään tekemistä niiden tomittajien kanssa eikä minulle makseta niiden mainostamisesta.


Hajoita ja hallitse
Olen vuosien varrella rekisteröitynyt kymmeniin tai kenties satoihin verkkopalveluihin. Minulla oli ennen muutama eri salasana, joita käytin eri palveluissa sen mukaan, miten tärkeiksi näin niiden turvaamisen. Ongelma salasanojen kierrättämisessä on se, että jos yksi palvelu on vastuuton ja tallentaa salasanat tekstinä eikä tarkistussummana ja juuri se palvelu krakkeroidaan, niin silloin rikollisilla on hallussa salasana, joka käy muihinkin palveluihin mihin olet rekisteröitynyt. Heillä on myös mahdollisesti sähköpostiosoitteesi, mikä on monissa palveluissa käyttäjätunnus. Heillä on helppo työ kokeilla varastamaansa salasanaa ja osoitetta suosituimpiin palveluihin.

Lääke tätä ongelmaa vastaan on käyttää joka paikassa eri salasanaa. Koska eri palveluja on kymmeniä on selvää, että jonkunlainen salasananhallintatyökalu on välttämätön. Minulla se on LastPass. LastPass muistaa kaikki salasanani ja täyttää ne automaattisesti puolestani. Minun tulee muistaa vain yksi turvallinen salasana avatakseni salasanaholvin ja sen jälkeen ohjelma hoitaa loput. LastPass on saatavilla Windowsille, OSX:lle ja Linuxille, sekä useille mobiilialustoille. Mobiilialustojen käyttäminen vaatii tosin maksullisen version, mutta onneksi se on naurettavan halpa, eli 12 USD vuodessa.

Heikko kohta
Jos olet hieman vainoharhainen kuten minä, olet jo varmasti tajunnut, että LastPass-holviisi tunkeutumalla hyökkääjä saisi salasanat kaikkialle. Onneksi se on käynyt mielessä myös palvelun kehittäjillä. Kaikki salasanat kryptataan asiakkaan koneella, jonka jälkeen ne läheteään LastPass-severille, missä ne kryptataan uudestaan (käsittääkseni useampaan kertaan). Heillä siis ei ole missän olosuhteissa pääsyä käsiksi sinun salasanoihisi, eikä siten ole tunkeutujallakaan.

Entä keyloggerit? Niitä tilanteita varten, kun joudut kirjautumaan julkiselta koneelta LastPass antaa useita vaihtoehtoja turvata tilisi. Ensimmäinen vaihtoehto on kuvaruutunäppäimistö. Silloin salasanasi on vain hiiren liikettä ruudulla, eikä keylogger saa sitä. Toinen vaihtoehto on kertakäyttösalasanojen käyttäminen. Ne ovat tosin julmetun pitkiä, eivätkä siten kovin käteviä. Kolmas vaihtoehto kahden tekijän autentikointi. Yubikey on pienen USB-tikun kokoinen laite, joka näkyy tietokoneelle USB-näppäimistönä. Se syöttää yhdellä napin painalluksella 20 merkkiä pitkän kertakäyttösalasanan, joka siis vaaditaan tavallisen salasanasi lisäksi. Hyökkääjän on mahdotonta avata tiliäsi ilman salasanaasi ja Yubikeytäsi. Yubikey maksaa postikuluineen ja veroineen noin 25 EUR.

Nyt voin käyttää jokaisessa palvelussa eri salasanaa, eikä minun tarvitse muistaa niitä, joten ne voivat olla vaikka kymmeniä merkkejä pitkiä. Minun tarvitsee vain muistaa LastPass-salasanani ja pitää visusti huolta Yubikeystani.

Salasanoista osa II

Edellisessä kirjoituksessa esitin, että datan kryptaamiseen käytettävän salasanan tulisi olla vähintään 19 merkkiä pitkä ja käyttää isoja ja pieniä kirjaimia, numeroita sekä erikoismerkkejä. Luulisin, että suurin osa käyttäjistä pitää moista ratkaisua käytännössä mahdottomana. Tietoturvaguru Steve Gibson on keksinyt tavan, jolla voi tehdä erittäin vaikeasti arvattavia salasanoja.


Tämä juttu tulee hyvin pitkälti olemaan referaatti podcastista, jossa Steve Gibson esitti niksinsä. Suosittelen kuuntelemaan sen, koska siinä asia on selitetty erittäin selkeästi.

Miten salasanoja murretaan?
Salasanojen koneelliseen murtamiseen on kaksi tapaa. Ensimmäinen ja nopein on sanakirjahyökkäys. Siinä käytetään nimen mukaisesti sanakirjaa ja kokeillaan kaikkia sieltä löytyviä sanoja. Mikäli sanakirjahyökkäys ei toimi hyökkääjä joutuu käymään läpi kaikki mahdolliset merkkiyhdistelmät. Sanakirjahyökkäyksessä arvattavia sanoja on vain kymmeniä tai satoja tuhansia, mikäli käyttäjän äidinkieli tunnetaan. Kun arvauksia voidaan tehdä jopa satoja miljardeja sekunnissa on helppo ymmärtää miten oikean sanan käyttäminen on katastrofaalista murtovarmuuden kannalta.

Sanakirjahyökkäystä voidaan kehittää helposti kokeilemalla muutamia variaatioita jokaisesta sanasta. Esimerkiksi l33t 5p34k ei pelasta, kun implementoidaan muutamien merkkien korvaaminen saman näköisillä numeroilla. Lisäksi on helppo kokeilla numeroiden lisäämistä sanan alkuun ja loppuun. "kissa12" ei oikeasti ole salasanojen eliittiä, vaikkakin legendaarinen.

Kun edellä mainitut keinot on käytetty, niin hyökkääjälle jää enää yksi keino. Se on järjestelmällisesti käydä kaikki merkkiyhdistelmät läpi. Tämä tapa tunnetaan nk. brute force eli raaka voima -menetelmänä. Raakaa voimaa vastaan suojautuminen tapahtuu edellisessä jutussa käsitellyin keinoin: kasvattamalla salasanan merkkiavaruutta ja pituutta.

Miten tehdään helposti muistettava turvallinen salasana?
Kun ymmärrämme murtajien keinot voimme keksiä vastalääkkeen. Tarvitsemme siis salasanan joka on pitkä ja joka käyttää kaikkia merkkiluokkia, eli 95 merkin avaruutta. Vastaus on salasanojen toppaaminen. Ota siis joku lyhyehkö salasana, joka käyttää isoja ja pieniä kirjaimia sekä numeroita. Sen jälkeen toppaa salasanaa erikoismerkkikuvioilla kunnes se on tarpeeksi pitkä. Esimerkiksi:

.....#*#*Kissa12*#*#.....

Esimerkki on 25 merkkiä pitkä ja sen murtamiseen menisi reilusti yli 100 vuotta, vaikka otetaan huomioon laskentatehon jatkuva kasvaminen. Kuitenkin on helppo nähdä sen säännönmukaisuus, mikä tekee siitä helpon muistaa. Tuota säännönmukaisuutta on koneen mahdoton arvata tai ennustaa, joten se on salasanana yhtä vaikea arvata kuin täysin satunnainen 25-merkkinen salasana 95 merkin avaruudesta, vaikka sen todellinen entropia on huomattavasti pienempi.

Jokaisen pitää keksiä oma tapansa topata salasanansa ja pitää se visusti salassa. Onneksi se on helppoa. Tällaisen salasanan huono puoli on sama mikä on sen etu: helppo muistettavuus. Jos joku sattuisi näkemään sen kirjoitettuna lapulle, niin se on helppo painaa muisiin sekunneissa, toisin kuin täysin satunnainen merkkijono.

Seuraavalla kerralla kerron, miten minä hallitsen salasanojani.

Salasanoista osa I

Salasanat ovat luultavasti tärkein tietoturvatekijä. Asiantuntijat ovat jo vuosikymmeniä kehoittaneet ihmisiä kehittämään turvallisia salasanoja, mutta tutkimusten valossa viesti ei ole mennyt suurimmalle osalle tietokoneiden käyttäjistä perille. Tässä kolmeosaisen juttusarjan ensimmäisessä osassa kerron perusasioita salasanojen muodostamisesta ja miten niistä tehdään turvallisempia.


Merkkiavaruuden vaikutus

Ensimmäinen asia salasanoista on se, että se ei missään nimessä saa olla oikea sana. Sanakirjahyökkäyksellä okeat sanat voidaa murtaa naurettavan helposti. Paris Hiltonin tili murrettiin, koska hän käytti salasanana lemmikkikoiransa nimeä, joka oli yleisesti tiedossa. Älä siis käytä oikeita sanoja tai nimiä.

Salasanalla on tietoturvan kannalta kaksi merkittävää ominaisuutta: pituus ja merkkiavaruuden koko. Mahdollisten kombinaatioiden määrä on merkkiavaruuden koko potenssiin salasanan pituus. Otetaan esimerkiksi kuusi merkkiä pitkä salasana, jossa on käytetty vain pieniä kirjaimia (ääkköset pois lukien). Silloin kombinaatioiden määrä on 26⁶, eli 321 272 406. Aika paljon, eikö? Ei. Tuollainen salasana murtuu kotikonsteinkin alle sekunnin sadasosassa, jos hyökkääjä on saanut ladattua salasanasi tarkistussumman omille koneillensa.

Entä jos salasanan yksi merkki on numero? Silloin merkkiavaruus kasvaa kymmenellä merkillä ja kuusimerkkiä kombinaatioita on jo 36⁶, eli noin 2,2 miljardia. Sen murtamiseen kotikonstein menee jo kaksi sekunnin sadasosaa, mutta vieläkään ei mistään pomminvarmasta ratkaisusta voida puhua.

Lisätään salasanaan vähintään yksi iso kirjain. Silloin merkkiavaruus kasvaa jälleen 26 merkillä. Kuusimerkkisiä kombinaatioita on 62⁶, joka on noin 58 miljardia. Nyt murtajalla menee aikaa jo yli puoli sekuntia. Edelleenkin tarvitaan lisää kombinaatioita!

Tehdään siis niin kuin tietoturva-asiantuntijat suosittelevat, eli lisätään yksi erikoismerkki. Erikoismerkkejä on 33, joten nyt merkkiavaruus on jo 95 merkkiä, mikä on jo huomattava parannus alkuperäiseen 26 merkkiin. Mahdollisia salasanoja on silloin jo noin 740 miljardia, joka venyttää murtamisajan 7,4 sekuntiin.

Vertailun vuoksi vielä:

• pamela, löytyy sanakirjasta, murrettu nopeammin kuin kissa aivastaa 
• pbmela, 321 272 406 kombinaatiota, murrettavissa 0,00321 sekunnissa
• pBmela, 20 158 268 676 kombinaatiota, murrettavissa 0,202 sekunnissa
• pBm3la, 57 731 386 986 kombinaatiota, murrettavissa 0,577 sekunnissa
• pBm3l@, 742 912 017 120 kombinaatiota, murrettavissa 7,43 sekunnissa

Miten pitkä salasana riittää?

Ensinnäkin hyökkäyksiä on kahta eri laatua. Verkossa tapahtuvissa hyökkäyksissä on useita tietoturvaa helpottavia tekijöitä. Ensinnäkin salasanojen arvaaminen verkon yli on huomattavasti hitaampaa. Lisäksi kaikki vakavasti otettavat palvelut pidentävät arvausten välistä aikaa eksponentiaalisesti tai lukitsevat tilin kokonaan liian monen väärän yrityksen jälkeen. Kolmanneksi käyttäjä pystyy vaihtamaan salasanansa kesken verkkohyökkäyksen.

Jos oletetaan, että käyttäjä vaivautuu vaihtamaan salasanansa edes kerran vuodessa ja että arvausten määrä rajoittuu tuhanteen arvaukseen sekunnissa (mikä on todennäköisesti ronskisti yläkanttiin) niin salasanan tulisi olla ainakin kuusi merkkiä pitkä. Tämä siis silloin kun käytetään 95 merkin merkkiavaruutta.

Paikallisissa hyökkäyksissä tilanne on murheellisempi. Hyökkääjällä on silloin esimerkiksi käyttäjän data kryptattuna paikallisella kovalevyllä. Silloin käyttäjä ei pääse vaihtamaan salasanaansa, ja hyökkääjä pääsee tekemään arvauksia miljoonia kertoja nopeammin. Silloin salasanan pituusvaatimus kasvaa huomattavasti.

Miten pitkä salasana on murtamaton?

Aluksi on todettava, että jokainen salasana on murrettavissa, jos aikaa on tarpeeksi. Jos murtamatomaksi määritellään salasana, jonka murtamiseen menee ihmisen elinikä (pyöreästi 100 vuotta), niin silloin voimme tehdä arvioita siitä, miten pitkä salasanan olisi oltava. Yritän muotoilla tässä pahimman mahdollisen tilanteen. Oletetaan, että joku valtiollinen tiedustelupalvelu on saanut datasi haltuunsa ja on päättänyt murtaa sen resursseja säästämättä. Oletetaan, että tuollaisella organisaatiolla on käytössä tuhatkertaiset prosessointiresurssit kotikäyttäjään nähden. Silloin arvioisin arvauksia tapahtuvan sata biljoonaa sekunnissa (10¹⁴).

Kun puhutaan aikavälistä, joka on vuosia, joudumme ottamaan huomioon saatavilla olevan laskentatehon kasvamisen. Rohkenen käyttää Mooren lakia tässä yhteydessä ennustamaan saatavilla olevan laskentatehon määrää tulevaisuudessa. Oletetaan siis, että laskentateho tuplaantuu kahden vuoden  välein, ja että murtomies pystyy lennosta vaihtamaan tehokkaampaan laitteistoon. Ensimmäisen 2v aikana pystytään murtamaan siis 2 nykyvuosimurtotehon (edempänä NVMT) edestä. Sitä seuraavien kahden vuoden aikana 2*2 NVMT edestä, sitä seuraavana 2*2*2. Lasketaan siis montako vuotta nykyisillä tehoilla salasanan murtaminen pitäisi kestää.

Kuinka pitkä salasana tarvitaan, jos käytetään edellä käytettyä 95 merkin avaruutta, jotta NSA:n kaltaisella organisaatiolla menisi sata vuotta sen murtamiseen?


Vastaus: 19 merkkiä.

Tiedän mitä suurin osa teistä ajattelee. Eihän kukaan voi muistaa 19 merkkiä pitkää salasanaa! Kyllä voi, ja seuraavassa jutussa kerron miten se tehdään.

Korjaus: Väitin kombinaatioiden määrän olevan merkkiavaruuden koko potenssiin salasanan pituus. Se pitää paikkansa täsmälleen sen mittaisille salasanoille, mutta murtaja joutuu käymään ensin läpi myös mahdolliset lyhyemmät salasanat. Lyhyemmät salasanat on otettu huomioon kombinaatioiden kokonaismäärien laskelmissa.

MakerBot osa 1: käyttöönotto

Pari vuotta sitten ehdotin koululle, että hankkisivat Makebotin, edullisen 3d-tulostimen. Laite ja varsinkin sen huokea hinta herättivät alustavaa kiinnostusta, mutta asia ei oikein edennyt. Viime syksynä kampuksen viereisessä Paviljongissa oli Robomaa esittelemässä Makerbottia ja sain houkuteltua pari opettajaa kojulle vilkaisemaan härveliä. Hieman ennen joulua Dynamolle ilmestyi kookas pahvilaatikko ja minä lupauduin osana 3d-mallinnuksen kurssin suoritusta huolehtia koneen asentamisesta ja käytön dokumentoinnista.

Siis mikä?

Makerbot on 3d-tulostin, eli kone jolla voi tulostaa kolmiulotteisia kappaleita. Erityistä siinä on sen halpa hinta. Teollisuudessa käytössä olevat tulostimet maksavat satojatuhansia euroja ja niillä tulostaminenkin maksaa helposti satoja euroja per ajo. JAMK itse asiassa omistaa tuollaisen hienon tulostimen, mutta sen käyttäminen on niin kallista, että edes talon sisäisen laskutuksen hinnoilla sillä ei ole varaa tulostella. Makerbot sen sijaan maksaa alle eurotonnin ja sen tulosteiden hinnat hinnat ovat noin 30 euroa kilolta.

Makerbot Cupcake kuvassa oikealla

3d-tulostimia on monenlaisia. Makerbot pursottaa sulaa muovia ohuina kerroksina suuttimen alla liikkuvalle alustalle. Etuja ovat tulostusmateriaalin suhteellisen edullinen hinta ja se, että tulostusainetta ei juurikaan mene hukkaan. Huono puoli on se, että sillä ei voi tulostaa tyhjän päälle. Tämä tarkoittaa sitä, että kappale voi leventyä ylöspäin vain tietyn verran. Noin 45° levenemiskulma näyttäisi olevan käytännössä maksimi. Sen ei pitäisi kuitenkaan aiheuttaa suuria ongelmia niin kauan kun suunnittelija ottaa sen huomioon malleja tehdessään. Yksittäisen kappaleen maksimimitat ovat 10 x 10 cm vaakatasossa ja 15 cm korkeussuunnassa.

Makerbotin mielenkiintoa allekirjoittaneelle lisää myös se, että projekti on täysin avoin. Koneen ohjauspiirit ovat Arduinosta kehitettyjä ja ohjaussofta ReplicatorG pohjautuu Arduinonkin käyttämään Processing-kehitysympäristöön. Muissa osissa on mahdollisuuksien mukaan käytetty aina suoraan kaupan hyllyltä löytyviä osia, esimerkiksi teholähteenä käytetään tavallista ATX-virtalähdettä.

Käyttöönotto

Lämmitettävä tulostusalusta valmiiksi juotettuna

Kone toimitettiin enimmäkseen kasattuna. Ohjauselektroniikasta puuttui firmware ja lämmitettävä alustalevy tuli kokonaan osina. Firmwaren polttamisesta tuli varsinainen sirkus, kun epäonninen yhdistelmä puuttuvia verkkoyhteyksiä ja käyttöoikeuksia aiheutti juoksentelua luokasta toiseen ja ohjelmien lataamista, kääntämistä ja asentelua usealla tietokoneella ennen kun piirit saatiin poltettua.

Seuraavana piti pyytää labrainsseiltä kone, johon saisi asennettua Linuxin sekä tulostimen ohjaamiseen tarvittavat ohjelmat. Pari päivää myöhemmin olin saanut koneen ja kaiken tarpeellisen asenneltua muiden kouluhommien ohessa. Sitten tulikin kiire saada kaikkien kurssien harjoitustyöt ja raportit valmiiksi ja Makerbot sai jäädä rauhaan joululoman ylitse.

Tämän vuoden alusta päätin käyttää perjantai-iltapäiviä tulostimen kirjoituspään kalibroimiseen. Koneen mukana tuli muutamia lisävarusteita, kuten kaksi kolmannen osapuolen tulostuspäätä sekä lämmitettävä tulostusalusta. Tomi juotteli tulostusalustan komponentit paikalleen jo ennen joulua. Alustan asentaminen jäi odottamaan kapton-teippiä. Vasta kuukausia myöhemmin löysimme rullan teippiä robotin mukana tulleiden tarvikkeiden seasta. 

Tulostaminen osoittautui lähes ylivoimaiseksi. Ensimmäinen ongelma oli se, että z-akseli toimi väärin päin. Tulostuksen aluksi tulostuspään pitäisi nousta alustasta noin 5 cm ja tehdä koepursotus, jolla varmistetaan, että tulostuspää on oikeassa lämpötilassa. Nousemisen sijaan kuuma tulostuspää sukelsi suoraan akryylialustaan ja sulatti siihen kuopan. Oli aika kaivaa asetukset esille ja yhtä oikein sijoitettua ruksia myöhemmin akseli toimi oikein päin.

Seuraava ongelma oli se, että tulostus lähti käyntiin mainiosti, mutta parinkymmenen sekunnin jälkeen muovi lakkasi pursoamasta. Ongelmaan kokeiltiin monia ratkaisuja. Kokeilimme kiristää syöttömekanismin tarttumiskireyttä, nostaa tulostuslämpötilaa, säätää muovin syöttönopeutta. Tarkastin myös termistorin beta-arvon. Lopputulos oli silti sama; pursotus katkesi edelleen melkein heti tulostuksen alettua. Lopulta päätimme vaihtaa koneessa kiinni olleen 0,25 mm tulostuspään isompaan 0,50-milliseen. Silloin alkoi lyyti kirjoittaa!

Kyseisen jalkapallon kaltaisen esineen (nörtiksi typistetyn ikosaedrin) tulostus osoitti, että ensinnäkin tulostuspään reititykseen käytettävä ohjelma osaa automaattisesti luoda kiinteän kappaleen sisälle kennorakenteen tulostusmateriaalin säästämiseksi. Toiseksi se osoitti, miltä tulostusjälki näyttää, jos nousukulma on liian jyrkkä (kappaleen pohjan lähellä, ei näy kunnolla kuvassa). Jostain syystä kappaleen yläpinta jäi myös kovin rosoiseksi. Valitettavasti en sattunut seuraamaan mitä siinä tapahtui, joten syy jäi vielä toistaiseksi epäselväksi.

Typistetty ikosaedri

Päätin jäädä vielä koululle tekemään toisen testitulostuksen. Siinä negatiivinen nousukulma jää alle 45 asteen, tarkemmin ottaen se on noin 35,26° (yrittäkääpä muuten laskea, meinasi nyrjähtää aivo). Kuten kuvastakin näkyy, siinä tulostusjälki on jo kohtuullisen hyvää kulmasta huolimatta.

Testitulostus

Tässä vielä vähän suttuista kännykkäkameravideota kappaleen tulostamisesta ja vilahdus ReplicatorG-ohjelmasta.

Seuraavalla kerralla kerron, miten valmis 3d-malli muutetaan esineeksi Makerbotilla.

Varmuuskopiointi - miksi ja miten

Kaikki ovat varmasti kuulleet varmuuskopioista. Valitettavasti useimpien kohdalla niiden tarpellisuus vasta todella ymmärretään ensimmäisen katastrofin iskettyä. Siinä vaiheessa melkein valmis gradu tai lasten valokuvat ovat jo siirtyneet käytännössä peruuttamattomasti bittien taivaaseen. Sen jälkeen voit vain yrittää kerjätä sympatiaa Facebookissa valittelemalla kurjaa kohtaloa, mutta allekirjoittaneelta sitä ei heru. Jos sinulla ei ole varmuuskopioita olet ääliö. Nykyään siihen on niin helpot työkalut, että varmuuskopiointi ei ole rahasta tai osaamisesta kiinni, vain omasta asenteesta. Tässä jutussa kerron miten voit valita itsellesi sopivan tavan varmuuskopioida omat tiedostosi ja kiivetä pois ääliöiden kirjoista.

Disclaimer: Tässä jutussa mainitsen useita maksullisia tuotteita ja palveluja, joista osaa käytän itse ja muista olen kuullut kehuja luotettavista lähteistä. Minulla ei ole mitään suhteita niiden tarjoajiin enkä saa niiden mainostamisesta minkäänlaista korvausta.

Mikä?

Varmuuskopio on ylimääräinen kopio datasta. Jos poltat valokuvat DVD:lle ja sen jälkeen poistat ne koneelta sinulla ei ole varmuuskopiota. Sinulla on vain yksi kopio optisella levyllä, joka vuosien varrella rapistuu lukukelvottomaksi. Elokuvatuotannossa on sanonta, että kuvattu materiaali ei käytännössä ole olemassa ennen kun siitä on vähintään kaksi varmuuskopiota.

Miksi?

Kovalevyt hajoavat. Googlen julkaiseman seikkaperäisen raportin mukaan kovalevy alkaa hajota tavallisesti noin puolentoista vuoden käytön jälkeen. Levyn sisäinen korjausmekanismi pitää levyn käyttökelpoisena siitä eteenpäin merkkaamalla hajonneet sektorit käyttökelvottomiksi. Jossain vaiheessa vikoja on kasautunut niin pajon, että kone ei enää tunnista sitä. Kovalevyn hajoamisriski pompsahtaa ensimmäisen vuoden jälkeen nelinkertaiseksi jä näyttäisi sen jälkeen pysyvän suhteellisen vakiona. Kaksivuotiaista ja sitä vanhemmista levyistä 8-9% hajoaa seuraavan vuoden aikana.

Muita uhkia ovat mm. virukset, sabotaasi, ukkosvaurio, tulipalo, vesivahinko sekä varkaus. Itselläni oli käynyt viime kesänä vahinko kotikansiota siivotessa ja olin jotenkin onnistunut poistamaan koko koodikansioni. Siis kaikki ohjelmat, mitä olin kirjoittanut. Koska en kesällä koodaillut huomasin vahingon vasta pari kuukautta myöhemmin. Onneksi minulla oli silloin varmuuskopiot ulkoisella kovalevyllä ja parissa minuutissa sain palautettua kansion koneelle.

Miten?

American Society of Media Photographers on tehnyt digivalokuvaajille kokonaisen sivuston, missä esitellään suositeltavia käytänteitä ja yksi osa-alue on luonnollisesti varmuuskopiointi. He ehdottavat ns. 3-2-1 -sääntöä. Kaikesta datasta on kolme kopiota (alkuperäinen ja kaksi varmuuskopiota) kahdella erityyppisellä tallennusmedialla ja yksi kopioista on off-site, eli toisessa fyysisessä sijainnissa.

On äärimmäisen tärkeää, että varmuuskopiointi on automaattista. Itsekin luulin jaksavani joka viikko ladata varmuuskopiot Googlen edulliselle palvelimelle, mutta todellisuudessa parin kuukauden jälkeen se tapa jäi ja kopiot menivät vain ulkoiselle kovalevylle. Muutamaa kuukautta myöhemmin tuo ulkoinen kovalevy muuten hajosi. Sitä ennen olin onneksi alkanut käyttämään palvelua, mikä ajoi koneeltani varmuuskopiot pilveen joka yö, joten en jäänyt tyhjän päälle hetkeksikään.

Vaihtoehto 1: Elä pilvessä

Tarvitseeko tiedostojen edes olla omalla tietokoneella? Minun sähköpostit on Gmailissa ja nykyään suurin osa asiakirjoista Google Docsissa. Valokuvat voi myös ladata suoraan verkossa olevaan kuvapalveluun ja musiikin kuunnella esimerkiksi Spotifysta. Paikallisen tallentamisen tarve normaaleilla käyttäjillä vähenee jatkuvasti.

Äitini tietokoneella ei ole juurikaan muuta tärkeää henkilökohtaista dataa kuin digikuvat. Niiden menettäminen olisi tosin todella kova isku. Reilu vuosi sitten sain ympäripuhuttua äitini lataamaan valokuvansa Googlen Picasa-palveluun. Kuvia oli muutama gigatavu, joten hän joutuu maksamaan tallennustilasta noin 5 EUR vuodessa. Vastaavasti Google vastaa siitä, että kuvat on varmennettu teollisten standardien mukaisesti. Muita vastaavia palveluja on mm. Flickr sekä suomalainen Kuvat.fi.

Vaihtoehto 2: Ulkoinen kovalevy

Ulkoinen kovalevy on suhteellisen helppo tapa automatisoida paikallisten varmuuskopioiden ottaminen. On tärkeää muistaa kuitenkin, että se ei riitä suojaamaan esimerkiksi ukkosvahingolta, tulipalolta, vesivahingolta tai varkaudelta. Lisäksi ulkoiset kovalevyt hajoavat, kuten minulle kävi ennen joulua. Ubuntussa käytän ohjelmaa nimeltä sbackup. Windowsille voin kuvitella vastaavia ohjelmia olevan läjäpäin.

Ulkoinen kovalevy on mielestäni suositeltavampi kuin optiset levyt (CD, DVD) tai flash-muistitikut. Optiset levyt rapistuvat eikä kaapissa lojuvista levyistä huomaa milloin ne lakkaavat toimimasta. Muistitikut taas tuppaavat hajoamaan tai häviämään. Olen vimeisen parin vuoden aikana tuhonnut ainakin puolentusinaa flash-muistia.

Vaihtoehto 3: Off-site

Nykyään on olemassa monia palveluja, joilla saa helposti varmuuskopiot automaattisesti pilveen. Itse päädyin käyttämään palvelua nimeltä Jungle Disk. Heidän etunaan oli natiivi Linux-tuki sekä edullinen tallennustila ilman siirtomaksuja. Maksan lystistä 2,30 EUR kuukaudessa ja voin olla varma, että tiedostoni ovat tallessa. Mikäli olet Windows tai Mac-käyttäjä ja sinulla on paljon dataa varmennettavaksi kannattaa katsastaa Carbonite. Se tarjoaa automaattiset varmuuskopiot ilman kokorajoituksia noin 40 EUR vuosihintaan. Vastaavia palveluja on kymmenittäin, mutta nämä kaksi mielestäni erottuvat edukseen.

Vahinko tapahtui jo. Mitäs nyt?

Tietojen palauttaminen perinteiseltä pyörivältä kovalevyltä on joissain tapauksissa mahdollista myös kotikonstein. Muutama vuosi sitten kohtuullisen uusi ulkoinen kovalevyni lakkasi toimimasta. Käyttöjärjestelmä valitti partitiotaulun puuttumista. Vika onneksi korjaantui tekemällä partitiotaulun uudestaan fdisk-ohjelmalla. 

Myös fyysisesti vialliselta levyltä on usein mahdollista palauttaa tietoa maksullisella SpinRite-ohjelmalla. Lisenssi maksaa noin 65 EUR ja se toimii millä tahansa 32- tai 64-bittisellä Intel- tai AMD-prosessorilla käyttöjärjestelmästä riippumatta. Sivusto tuo kieltämättä mieleen laihdutuslääkemainokset, mutta älkää antako sen hämätä. Tuote silti toimii.